Tietoa minusta

Sain ensimmäisen koirani 6 vuotiaana. Koira oli collie "Lassie", niin kuin rotua yleisesti silloin kutsuttiin. Tomi oli tullessaan 3-vuotias, isäni pelasti sen edelliseltä omistajaltaan, joka oli lopettamassa tervettä komeaa uroskoiraa. Olimme Tomin kanssa erottamattomat. Suru oli suuri, kun siitä aikanaan oli pakko luopua. Surin niin paljon, että isä toi meille lapinporokoirapennun.

Muuttaessani kotoa oli selvää, että talossa on oltava koira. Omien lasteni ollessa pieniä meillä oli saksanpaimenkoira, joka valitettavasti sairastui ja siksi jouduttiin lopettamaan nuorena. Sitten oli taas collien vuoro, jolla teetimmekin yhdet pennut. Sille oltettiin kaveriksi partacollie narttu, Qvinny. Vähän aikaa meillä oli myös basset, joka oli pakko myydä edelleen, koska se ei tullut toimeen meidän vanhan partacollien kanssa. Qvinny eli 13-vuotiaaksi loppuvuosina se oli melkein sokea ja kuuro. Aina päätin, että ei enää koiraa, mutta kuinka siinä sitten taas kävikään. Meille tuli hoitoon 1-vuotias Kiinan keisarillinen palatsikoira, kun sen vanha isäntä sairastui syöpään. Koira lahjoitettiin meille sen nimi oli Emma. Se oli tuotu Kiinasta. Saimme sen papereineen kaikkineen omaksemme.  Emma oli ollut meillä vuoden, kun meille tarjottiin 6- vuotiasta kiinanpalatsikoiraa turkulaisesta allergiaperheestä ja niin meille tuli Sirkanmäen Mini-Tiina,Tiitu.

Emma ja Tiina olivat soma pari. Emma oli vilkas ja eläväinen particolor ja Tiina rauhallinen  fawn lady. Näiden koiran kahden ansiosta ihastuin rotuun, enkä voisi enää kuvitella ottavani isoa koiraa vaikka niitä aina ympärillä on ollut. Emma eli 12,5 vuotiaaksi sydänlääkkeitten ansioista ja Tiina sai elää 15,5  vuotiaaksi terveenä.

Vuosi meni ja sanoimme  mieheni kanssa ettemme enää ota koiraa. Koiran menetys on aina sydäntäsärkevää. Sitten minuun iski pentukuume 2010, aloin kysellä pentuja Suomen Pekingesikerholta, ja kuulin silloin kuinka pienimuotoista kasvatus on Suomessa ja että pentuja ei ole sillä hetkellä, eikä kuulemma ole saatavana lähiaikoinakaan. Sain kerholta yhteystiedot tallinnalaiseen Terasroosin kenneliin, jossa oli juuri syntynyt pentuja. Varasin sieltä itselleni narttupennun ja lähdin katsomaan sitäTallinnaan. Pennun nimi oli Terasroos Billie Jean, Siiri. Olin valinnut kauniin mustan nartun. Siiri tuli pennuista ensimmäisenä luokseni, ja kun otin Siirin syliini, se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Siirillä on tapana katsoa suoraan silmiin, niin silloinkin se napitti minua suoraan silmiin tummilla kauniilla silmillään, eikä saanut katsettaan irti minusta. Siirin kasvattaja Marina Roos ikuisti tuon  meidän ensimmäisen yhteisen katseemme valokuvaan.

Siiri tarvitsi kaverin, sillä yksi peke tuntee aina itsensä orvoksi!  Ystäväpiiri laajeni facebookin kautta.  Netti aivan vilisee toinen toistaan ihanampia pentuja, ja pentukuumeeni nousi taas. Siiri oli 1-vuotias, kun löysin ihanan vahvan  pekepojan Venäjältä, Vladimiristä.  Elokuussa 2011 selvittelyjen jälkeen meille saapui pekeuros, Genesha Good Luck Baron.

Kiinnostuin koiranäyttelyistä heti sillä näyttelyissä tapaa aina kasvattajia ja heiltä kyselemällä oppii paljon asioista rodusta. Olen myös lukenut kaikki mitä olen rodusta löytänyt. Olen  aina haaveillut kasvattajaksi ryhtymisestä. Kiinanpalatsikoirakasvattajien kannustuksella tämä haave on vihdoin toteutunut.Olen  käynyt kasvattajakurssin ja saanut kennelnimen, SMALL FARRY. Yritän tehdä parhaani tämän rodun puolesta ja etsiä linjoja, jotka edistävät rodun terveitä ominaisuuksia. Olen myös Suomen Pekingesikerhon hallituksen varajäsen, jäsensihteeri sekä taloudenhoitaja. Haluan olla  mukana rodun kehittämistyössä ja kuunnella avoimin mielin kokeneita kasvattajia.

Koiraharrastuksen lisäksi harrastan valokuvausta, tietysti se liittyy vahvasti koiraharrastukseen. Kuvauskohteeni on useimmiten koirat. Koirien kuvaamisessa en useinkaan ota poseerauskuvia vaan tilannekuvia, minusta on ihanaa kuvata koiria kun ne juoksevat, iloitsevat ja leikkivät.  Pekingeesi kuvataan useimmiten poseerattuna ja kammattuna näyttelytilanteissa. Nautin suunnattomasti kun saan kuvaan juoksevan ja leikkivän pekingesin jonka turkki hulmuaa.

Sirkanmäen Mini Tiina eli 15,5 vuotiaaksi täysin terveenä. Kuvassa vain pari päivää ennen siirtymistä ajasta ikuisuuteen.

Emma ja Sirkanmäen Mini Tiina parhaina päivinään.

Minä 6-v ja Tomi

Mummu, vaari ja äitini, lapinporokoira Pörrin kanssa, vuosi 1968.

Qvinny ja Bella

Emma ja Tiina kanssamme kesällä 2003